Välitilinpäätös

Syksy on aina ollut itselleni aikaa jolloin alkaa monenlaista uutta, mutta jotenkin samalla se on täynnä haikeutta ja jonkinlaista elämän välitilinpäätöksen tekoa. Ehkä kun luonto riisuu itsensä, niin sitä oma mielikin tuntuu jotenkin käyvän hieman erilaisilla reiteillä, kuin muihin vuodenaikoihin.  Käykö teille muille näin?

Huomaan, että syksyisin myös Kalliomäkeen liittyy erityistä haikeutta. Se on aivan yhtä lähellä/kaukana kuin tähänkin saakka, mutta ajatus siitä, että siellä ei vietä aikaansa niin paljon kuin kevään ja kesän aikana on viettänyt, tuo se mukaan haikeuden. Ja myös jonkinlaisen surullisuuden.

Näin syksyn tullen on siis odotettavissa, että Elämää Kalliomäellä-blogissa matkataan enemmän kotona ja maailmalla.



Vanhanherran kuoleman jälkeen meillä molemmilla mieheni kanssa oli sellainen olo, ettei enää koskaan koiraa. Sellaista surun määrä ei enää uudelleen. Viikkojen ja kuukausien kuluessa olo muuttui. No ehkä joskus. Ei nyt heti. Ensi keväänä? Ja ei ainakaan pentua.

Koska onko surun ja menettämisen pelon vuoksi jätettävä kokematta kaikkea sitä hyvää mitä eläin tuo mukanaan?

Rakkautta, riemua, iloa, intoa, pyyteetöntä hyväksyntää...

(Ja juu. Muistan. Pentujen/eläinten mukana kokee välillä myös ei niin positiivisia tunteita!)

Elämää!!

Ja hups. Kuinkas kävikään? Kävin katsomassa yhtä pentua. Kun äiti sattui mainitsemaan pennusta, jolla on "viallinen häntä" ja joka on kovin söpö. No juu. Mennään. Vain katsomaan. Ehdottomasti. Vain käynti ja toteaminen, että pentu ei ole meitä varten...

Ja hups uudestaan.

Ollaan menossa katsomaan pentua uudelleen. Nyt mieheni kanssa...

Miehen, joka on ollut kanssani ehdottomasti sitä mieltä ettei koiraa juuri nyt. Ja ei ainakaan pentua. Ja ehkä nyt ei kuitenkaan tuollaista rotua...

Katsotaan kuinka meidän käy.

Vai mahtaakohan se edes olla kovin vaativa kysymys arvattavaksi?!